Harjoittelu osana elämää: Bruno Kammerer

22.03.2011

Kirjailija Sofi Oksasen hahmo on helppo tunnistaa, kun hän astuu sisään, tilaa juomat ja istuutuu ystävänsä kanssa pöydän ääreen. Meillä on ranskalais-suomalaisen Bruno Kammererin, 47, kanssa pöytä aivan vastapäätä. Istumme legendaarisen kahvila Kurvin paikalla olevissa ravintola William K:n tiloissa.

”Pidän Suomessa siitä, että julkisuuden henkilötkin saavat olla täällä rauhassa. Tuossahan Sofi istuu eikä kukaan tule häiritsemään. Ranskassa tällainen olisi täysin mahdotonta; kaikki tuppaisivat juttelemaan ja pyytämään nimikirjoituksia”, Bruno vertailee syntymämaataan ja Suomea, jossa on asunut jo puolet elämästään, 23 vuotta.

Bruno pyyhkii kasvoiltaan tuttua riesaa – jälkihikeä. Hän on juuri rehkinyt tehotreeneissä risteyksen toisella puolella, Sörnäisten Savate Clubilla. Ranskalais-suomalainen jatkaa: ”Suomessa olen nähnyt presidentti Mauno Koiviston ja pääministereitä tulevan vastaan kadulla aivan kuin ketkä muut tahansa. Täällä yksityinen elämä pystytään pitämään erillään.”

”Pieneen autooni oli pakattuna koko elämäni”

Bruno Kammerer, joka syntyi ja kasvoi pienessä kaupungissa Pariisin lähellä, kävi ensimmäisen kerran Suomessa joulukuussa 1985. Vierailun syy oli suomalainen tyttöystävä, jonka tuolloin 21-vuotias ranskalainen oli tavannut hyvän ystävänsä kautta, joka oli naimisissa suomalaisen naisen kanssa.

Rakkaus on tietysti luonnollinen syy lähteä Ranskasta niinkin kaukaiseen maahan kuin Suomi, mutta Brunoa veti tänne tyttöystävän lisäksi myös yllättävämpi motiivitausta: ”Vaikka pidänkin Ranskan lämmöstä ja auringosta, minulla oli ollut jo teini-ikäisestä lähtien suuri haave: halusin elää joko Siperiassa tai Suomen Lapissa.”

Bruno ei osaa täysin selittää, mikä häntä vetää pimeään, kylmään ja lumen keskelle. Hän oli nähnyt televisiodokumentteja ja lukenut kirjoja Lapista, ja jokin siinä vain kiinnosti.

Ensimmäinen tulevaan kotimaahansa liittyvä esine, jonka ranskalainen sai jo ennen kuin oli tavannut suomalaisen tyttöystävänsä, kertoi jotain Suomesta ja suomalaisuudesta. Brunon alppihiihtoa harrastava sisko oli löytänyt tuon esineen sattumalta jostain Ranskan hiihtokeskuksen rinteestä ja lahjoittanut sen veljelleen. ”Se esine oli ensikosketukseni suomalaisuuteen – se oli pitkä ja näyttävä suomalainen puukko! Keneltä lie sinne rinteeseen jäänyt”, Bruno virnistää.

Ranskalais-suomalainen nuori pari jatkoi seurusteluaan tapailemalla lomiensa aikana. Se ei pitkän päälle riittänyt. Vappuaattona 1988, kolmen vuoden kuluttua ensitreffeistä, Bruno ja hänen Peugeot 205 -autonsa matkasivat Finnjet-laivalla Suomeen. ”Pieneen autooni oli pakattuna oikeastaan koko elämäni, omaisuuteni ja kaikki tavarani”, maahanmuuttaja muistelee.

Tyttöystävä jatkoi Suomessa opiskelujaan, joten yhteinen koti täällä tuntui helpoimmalta ratkaisulta. Ensiasunto löytyi Lauttasaaresta. Sen jälkeen on ranskalainen asunut ympäri Helsinkiä: Ullanlinnassa, Punavuoressa, Otaniemessä, Pajamäessä, Viikissä ja viimeiset kuusi vuotta Toukolassa.

”Halusin oppia tuntemaan suomalaisen sielun”

Alku ei ollut helppoa, kun Bruno joutui pärjäämään vain ranskan ja saksan kielellä. Englannin kieltä hän ei taitanut lainkaan. Siksikin oli pakko ottaa itseään niskasta kiinni ja aloittaa heti ensimmäisenä kesänä suomen kielen opinnot kesäyliopistossa. ”Kaksi vuotta siinä meni, että opin tulemaan kunnolla toimeen uuden kotimaani kielellä.”

Bruno halusi oppia tuntemaan uutta kotimaataan, ymmärtämään suomalaisuutta ja suomalaisia. ”Halusin oppia tuntemaan suomalaisen sielun. Tiesinhän, että tulisin tänne jäämään ja elämäni olisi täällä. Oppimisessa yksi keino oli tutustua suomalaisiin klassikoihin. Luin ranskaksi käännettyinä Mika Waltarin Sinuhen, Arto Paasilinnaa, Tove Janssonia, yleensä Suomen historiaa, Kiven Seitsemän veljestä ja Kalevalaakin tuli kahlattua läpi”, Bruno muistelee.

Lähisukuaankin hän tenttasi. Vuonna 1907 syntynyt isoisä tiesi pienestä ja kaukaisesta pohjoisen maasta erityisesti sen, että Suomi oli ainoa maa maailmassa, joka maksoi sotakorvaukset.

Bruno halusi aluksi Suomen kansalaiseksi, mutta silloin olisi pitänyt luopua Ranskan kansalaisuudesta. ”Kun Suomestakin tuli EU:n jäsen, kansalaisuus ei ole ollut enää niin tärkeä asia.”

Elämä kaukana Ranskasta on päällisin puolin sujunut. Bruno tuntee itsensä suomalaistuneeksi eikä tarvitse välttämättä kontakteja täällä asuviin muihin ranskalaisiin: ”Tunnen Suomen asiat jo paljon paremmin kuin Ranskan. Niin kauan olen täällä asunut, että olen siinä mielessä etääntynyt synnyinmaastani.”

Savate herätti pojan mielenkiinnon

Urheilu on ollut aina tärkeä osa ranskalais-suomalaisen elämää. Nuorena maalivahtina jalkapallossa ja käsipallossa, tennistä, lentopalloa. Kamppailulajit alkoivat 20-vuotiaana, kun Bruno innostui kiinalaisesta kungfusta. Hän treenasi sitä aluksi kaksi vuotta Ranskassa ja jatkoi Suomessa seuraavat kahdeksan vuotta löydettyään täältä ranskalaisen kungfu-valmentajan. Taiji kulki mukana kymmenen vuotta. Samaan aikaan Bruno kokeili myös karatea sekä miekankäyttöön perustuvia japanilaisia lajeja, kuten kendoa ja iaidōa.

Bruno halusi, että myös hänen Suomessa syntynyt poikansa aloittaisi jonkun itsepuolustuslajin. 17-vuotias poika Jaska, joka on hänen virallinen nimensä, ei kuitenkaan kiinnostunut kungfusta eikä muistakaan isän suosittelemista lajeista. Vasta savate herätti mielenkiinnon.

”Yksi suuri syy, miksi hän kiinnostui juuri savatesta, on varmasti lajin ranskalainen identiteetti. Poika on kiinnostunut juuristaan”, isä arvioi. Jaska aloitti syksyn 2010 ensimmäiset peruskurssit. Isää ei vielä huolittu mukaan. Jaska halusi treenata rauhassa samaan aikaan aloittaneiden kavereittensa kanssa.

Poika innostui lajista ja isä sai ”luvan” tulla mukaan syksyn toiselle peruskurssille. Näin ranskalais-suomalainen Bruno löysi savaten asuttuaan Suomessa jo yli 20 vuotta. Se oli tietysti tuttu laji nuoruusvuosien Ranskasta, moni ystävistä harrasti sitä, mutta vielä tuolloin savate ei kiinnostanut: ”Inhoan englantilaista nyrkkeilyä ja se vaikutti liiaksi siltä.”

Viime syksyn peruskurssi sujui kuitenkin mallikkaasti. ”Se tuntui siinä mielessä helpolta, kun potkut olivat kamppailulajitaustani takia pienin muunnoksin jo hallussa. Yksi muutos on kuitenkin ihmetyttänyt: nykyään pidetään kädet oikeastaan koko ajan ylhäällä.”

Bruno kävi peruskurssin loppuun ja siirtyi sen jälkeen täysillä savate formen pariin. Hän tunnustaa, että uuden harrastuksen aloittamisessa oli kunnon kohottamisen rinnalla jo alun perin myös toinen motiivi. ”Olihan siinä ajatuksena myös se, että savatesta voisi löytyä uusi tyttöystävä. Ja formessa naisia näytti olevan vieläkin enemmän, vaikka hiukka kyllä nuoria”, Bruno hymähtää.

”Tuli vahva tunne, että jotain tärkeää puuttuu”

Nyt päätarkoituksena on kunnon kohottaminen. Tulosta luulisi syntyvän, sillä Bruno käy treeneissä vähintään kuusi kertaa viikossa, pääasiassa aamuisin, mutta joskus kahdestikin saman päivän aikana, ensin aamulla ja sitten toisen kerran illalla. Kun lupa on saatu, niin toisinaan isä treenaa yhdessä myös poikansa kanssa.

”Kunto onkin kasvanut. Enää en hengästy samalla tavalla”, Bruno kertoo. Treenikoukkuunkin hän on jäänyt: ”Kun olin juuri neljä päivää Roomassa, tuli vahva tunne, että jotain tärkeää puuttuu. Jotain olennaista. Kuinka mahtavaa se onkaan aloittaa päivä aamutreenien jälkeen, kun on täynnä hyvää energiaa. Kun teen myöhemmin päivällä istumatyötä, niin kaikki tuntuu sujuvan ja toimivan paremmin. Mieli on luovempi, aivot pelaavat, pystyy keskittymään olennaiseen.”

Bruno on viihtynyt: ”Salilla on hyvä henki ja mainioita vetäjiä. Darren, Vilma, Tiina ja muita. Siihen olen kiinnittänyt myös huomioni, että kohteliaisuus on tällä salilla yleisempää kuin normaalisti Suomessa; tervehditään ja huomioidaan toinen harrastaja. Tämä näkyy myös salin vastaanotossa ja yleensä henkilökunnassa. On mukava tulla ja olla.”

Toisaalta ilmapiiri on Brunon mukaan muuttunut Suomessa laajemminkin viime vuosien aikana. Nuorempi sukupolvi ja koko maa on kansainvälistynyt, arvioi täällä yli 20 vuotta asunut syntyperäinen ranskalainen. ”Aluksi tunsin olevani Suomessa se ’ulkomaalainen’ tai se ’afrikkalainen’, mutta ei se suoranaista rasismia ollut. Kun totesin olevani Ranskasta, siitä seurasi lähinnä positiivisia ennakkoluuloja.”

”Olen takaisin juurillani”

Brunolla oli Ranskasta takanaan atk-alan opintoja, mutta Suomeen tultuaan hän opiskeli lähihoitajaksi. Sen jälkeen seurasi opiskelu sosionomiksi, jolla on samat valmiudet kuin lastentarhanopettajalla. Bruno työskentelikin kymmenen vuotta Helsingin ranskalais-suomalaisen koulun yhteydessä olevan leikkikoulun opettajana. Ympyrä on nyt sulkeutumassa – Pariisin lähitienoon kasvatti valmistui muutama kuukausi sitten datanomiksi ja toimii tätä nykyä tietokonealalla.

Bruno pitää hyvinkin mahdollisena, että elää loppuelämänsä täällä siitä huolimatta, että suomalaiset vaikuttavat hänen mielestään edelleen turhan hiljaisilta ja sulkeutuneilta: ”Suomalaisiin ei ole kovin helppo tutustua. Toki tuttuja on, mutta minulla on vain yksi todella hyvä suomalainen ystävä.”

”Mutta muutoin Suomessa ei ole mitään vikaa, vaikka aurinko ja valo puuttuvatkin. Suomen elämäntyyli ja -rytmi sopivat minulle. Toukolassakin metsä ja meri ovat ihan siinä vieressä. Viihdyn täällä ja siksikin voisin ajatella eläväni täällä myös loppuelämäni. Ranskasta olisi enää vaikea löytää omaa elämänlatua. Opintoni eivät välttämättä pätisi siellä ja lapsuudenkaverini ovat hävinneet kuka ties minnekin.”

Ihminen ei pääse eikä tämän pidäkään päästä eroon taustastaan ja syntymämaansa kulttuurista ja traditioista. Vaikka Bruno Kammerer onkin asunut jo puolet elämästään täällä ja puhuu hyvää suomen kieltä, hän tulee aina olemaan tietyllä tavalla ’ranskalainen Suomessa’. Tässä on myös yksi keskeinen taustasyy sille, miksi Suomessa asuva Ranskan kansalainen käy kuudesti viikossa Savate Clubilla.

”Olen takaisin juurillani. Onhan savate ranskalainen laji.”

Teksti ja kuvat: John Lagerbohm